Hajatelmia valtuuston kokouksen keskustelusta ruokatarjoilusta 25.2.2019

Istun Espoon valtuuston kokouksessa. Olemme jo yli tunnin verran käsitellyt valtuustoaloitetta, jossa haluttiin kaikki valtuustotatarjoilu muuttaa kala- ja kasvispainotteiseksi. En voi kannattaa tällaista ylempää ohjailua.

Minun mielestäni on jokaisen ihan oma asia, mitä ruokaa syö.

Minä uskon valinnanvapauteen. Minä uskon, että jokainen yksilö itse osaa tehdä päätöksensä kestävien elämäntapojen suhteen. Tehdä omat valintansa, koska valintojahan kestävät elämäntavat ovat: ei kaikkien tarvitse pyöräillä, syödä kasvisruokaa, ostaa vaatteita kirpparilta.

Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää kestävästi.

Tärkeintä on, että jokainen meistä kiinnitää huomiota elämäntapoihinsa, ja pyrkii elämään kestävämmin, tekemään kestävämpiä valintoja. Mutta jokainen kiinnittäköön alkuun ihan omaan kulutukseensa huomiota.

Valtuutettu Laakso toi puheenvuorossaan hienosti esiin, että tämän asian käsittely on jo nyt kuluttanut rahaa enemmän kuin vuoden liharuokatarjoilut valtuustolle. Itse olen samoilla linjoilla. Kun valtuutetuilla on kerran mahdollisuus itse ilmoittaa, millaista ruokaa haluaa syödä valtuuston kokousten yhteydessä, niin en ymmärrä miksi tätä keskustelua jatketaan.

Meillä kotona syödään punaista lihaa, mutta se on riistaa. Metsästän itse. Meillä tiedetään mistä liha tulee, ja kuinka se lautaselle tiensä löytää.

Iloisin terveisin,

Elina

Kuva viime viikolta, kun käytiin Leppävaaran Kokoomuksen porukalla Eduskunnassa kansanedustaja Mia Laihon vieraana

Kuntavaalit – mihin menet Espoo?

Kuntavaaliteemoista kysytään minulta paljon. Tähän täytyisi olla sellainen yleisen ihana, kaikkia miellyttävä taivaanrantaa maalaava vastaus kaikille hyvästä Espoosta. Kyllä se on pohjimmiltaan se iso tavoite,

“Kaikille hyvä Espoo tehdään yhdessä”.

Mutta miten, mistäs aloitettaisiin?

 

Koulutus- ja harrastusmahdollisuuksista.
Elinikäinen oppiminen ja harrastaminen, kyllä, erinomaisen keskeistä. Koska uuden oppiminen joko opiskeluna tai harrastuksena tekee hyvä. Onnistumisen tunnetta, hyvän tekemistä, yhdessä tekemistä. Ihan kaikenikäisille. Ja ne koulut, suunnitelmallisesti kuntoon sisäilma, ja lisäksi kiusaaminen kuriin, ihan oikeasti.

 

Yrityksiä ja työpaikkoja.
Elinvoimaisuus merkitsee minulle mahdollisuuksia niin ihmisten kuin liikeyritystenkin hyvinvointiin, kasvuun ja kehittymiseen. Onko Espoossa hyvä yrittää, miten uusia, ulkomaisiakin yrityksiä kaupunkiimme houkutellaan? Millainen on Espoon vetovoima. Onko tarjolla kohtuuhintaista asumista, päiväkotipaikkoja, koulupaikkoja? Entä kansainväliset huippuosaajat, miten heidät ja erityisesti heidän perheensä tarpeet voitaisiin ottaa huomioon paremmin? Otaniemi-Keilaniemi-Tapiola – alueella sijaitsee Pohjois-Euroopan merkittävin innovaatio- ja teknologiakeskittymä, minun tavoitteeni on että näin myös jatkossa.

 

Viihtyisä ja turvallinen ympäristö.

Olen asunut itse Espoossa vuodesta 1985, eli pienenä tyttönä muutin perheeni kanssa Mankkaalle. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli turvallista, mukavaa aikaa. Sittemmin ehdin asua opiskeluaikana Otaniemessä ja Olarissa, sitten Puolarmetsässäkin ennen Kanadaan muuttoa, ja Kanadasta muutin suoraan Leppävaaraan 9 vuotta sitten.
Nyt kuitenkin Leppävaaraa kun katson niin en koekaan oloani yöaikaan turvalliseksi. Rikostilastoissa Leppävaara on espoolaisittain korkealla, Espoon keskuksen kanssa. Kaupunkisuunnittelulla voidaan merkittävästi vaikuttaa myös turvallisuuteen, siksi Leppävaaran tiivistämisessä tulisi nyt ottaa järki käteen. Viheralueita tarvitaan lisää, koska ulkoilualueet karkaavat kokoajan kauemmaksi asukkailta. Tärkeintä olisi että asukkaat otettaisiin rohkeasti mukaan suunnitteluun, he ovat oman asuinalueensa parhaita asiantuntijoita.

 

(Kuva: hahmotelma vaaliteemoistani)

I <3 Otaniemi

Olin eilen aamulla jakamassa kahvia ja flyereita Alvarin aukiolla Otaniemessä. Otaniemihän on mulle tuttu paikka, aloitin opinnot siellä vuonna 1995, asuin Niemessä soluasunnolla upealla merinäkoalalla vuoden päivät, valmistuin 2001 mutta jäin vielä tutkijaksi muutamaksi vuodeksi tutkijakouluun kunnes perheen perustaminen vei Pohjois-Amerikkaan neljäksi vuodeksi. Palasin hetkeksi takaisin mutta tutkijakoulurahoituksen puutteen vuoksi lähdin töihin ihan muualle, pieneen rakennusalan yhdistykseen. Tein töitä mm. rakentamisen ympäristöasioiden kanssa.

Otaniemeen palasin määräaikaiseen duuniin Aalto-yliopiston alumni- ja yrityssuhdeyksikköön 2013 ja Aalto Future Clubin huikean yhteisön kehittämisen kautta perustettiin kasvuyritys Rapid Action Group Oy 2014, jossa olen siis perustajaosakas sekä operatiivinen johtaja. RAG perustettiin tietenkin Otaniemessä, Urban Millillä.

Ihan siinä ulkona viileästä säästä huolimatta Otaniemen hyvä fiilis sai hymyilemään. Kohtasin ihania PT-fukseja, jotka innokkaasti odottelivat jo fuksiwappua. Keskusteltiin myös kohtuuhintaisista asunnoista, tarvetta on Otaniemessä mutta myös lähialueilla koska eivät kaikki mahdu Otaniemeenkään. Kohtasin useita ulkomaalaisia opiskelijoita, mieleen jäi erityisesti vietnamilainen nainen, joka oli innoissaan että sai nyt ensi kertaa Suomessa äänestää, mutta myös siitä kuin demokraattinen maa Suomi on. Tuolloin en voinut olla mainitsematta, ylpeyttä äänessä, että niin, Suomihan on ensimmäisten maiden joukossa sallinut äänioikeuden myös naisille. Otaniemen kohtaamisista eniten jäi mieleen kohteliaisuus ja ystävällisyys. Suomalaiset nuoretko eivät osaa käyttäytyä? Ja pah. Kuultiin ehdokaskollega Heidin kanssa todella kohteliaita kiitoksia ja ei-kiitoksia. Todella harva käveli sanomatta mitään ohi.

Otaniemi on mun opiskeluajoista muuttunut todella paljon. Pohjois-Euroopan suurin ja merkittävin innovaatio- ja teknologiakeskittymä kasvaa ja kukoistaa. Toivottavasti näin myös tulevaisuudessa!

(Kuva yksityiskohta Otaniemestä muutaman vuoden takaa)

Kaikki lähtee arvostuksesta – tai sen puutteesta

Työssäni olen päässyt kurkistamaan usean organisaation sisään: päätöksentekoon, vuorovaikutuksiin, rooleihin. Olen alkanut pohtia, mikä se on se kaiken alku ja juuri, mistä se hyvä fiilis työporukkaan syntyy. Kun asiat menee päin Prinkkalaa niin mieluusti syytetään jotakuta muuta, se kuuluisa “joku muu” pilaa aina kaiken, itsellä ei ole mitään osaa eikä arpaa ikinä mihinkään. Vähän kärjistän, mutta kun se asia on nyt vaan niin että jokainen voi vaikuttaa yhteisöjensä (työssä, perheessä, harrastuksissa jne) hyvinvointiin, myös minä ja sinä.

Ihminen on sillä lailla hassu eläin, että positiivinen palaute saa suurimman osan meistä sellaiseen vireeseen että motivaatio paranee, tulee parempi fiilis. Epäonnistumisenkin hetkellä sopivasti lausutut sanat antavat uskoa siihen, että maailma ei romahda yhden vastoinkäymisen myötä, sitten kuitenkaan. Arvostuksen osoittaminen voi aukaista lukkoja toisessa, voi syntyä sellainen luottamuksen ilmapiiri, että uusille asioille hedelmällinen maaperä syntyy kuin itsestään. Se, että jossain asiassa mokaa ei tarkoita että on ihan kelvoton yksilö, vaan jokaisesta löytyy arvostettavia asioita, ihan jokaisesta.

Toisten ihmisten arvostaminen on minun mielestäni hyviin käytöstapoihin verrattava asia. Se, että toista arvostaa ei ole keneltäkään pois, ei ole mitään alistumista ja toisen toimintatapojen tai ajatusten hyväksymistä. Se on enemmänkin tosiasioiden hyväksymistä: että tuolla toisella on tuollaiset ajatukset ja ne ovat ihan sallittuja ja “oikeita” ajatuksia siinä missä muutkin ja muidenkin. Arvostamisella ei siis tarvitse arvottaa vaan oikeastaan vain vastaanottaa. Ei tarvitse arvostella tai arvioida, ei reflektoida tai tuomita. Ei välttämättä tarvitse sanoa edes mitään, joskus se että toinen ihminen kuuntelee on riittävää arvostamista.

Uudenvuodenlupausta pohtiessani, päätin keskittyä arvostamiseen. Arvostan sitä mitä minulla on, mitä ympärilläni on, arvostan muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään. Koska jokaisen ihmisen ja teon takana on tarina, ehkä useampia, joista me emme aina ihan kaikkea tiedäkään. Yleensä jokaisella meistä on joku syy toimintaamme ja ajatuksiimme, on syitä jotka eivät muille kuulu, eikä sillä syyllä ole niin väliä, koska jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Ihan jokaisella.

Arvostuksen puute taas saa meidät kaivautumaan syvemmälle puolustusasemiin, ei aukene keskusteluyhteys eikä mikään muukaan, kommunikointi vaikeutuu merkittävästi jos alussa lähdetään arvostamattomuuden kelirikkoiselle taipaleelle.

Frank Pappa (lepää rauhassa Heimo “Holle” Holopainen) sanoi TV:ssä aikoinaan “Kosketelkaa toisianne!”. Minusta nyt voisi sanoa “Arvostakaa toisianne”. Kuunteleminen on se ensimmäinen askel, toinen voisi olla “älä tuomitse, ainakaan heti”.

Jatkan tästä aiheesta tulevissa kirjoituksissa, koska arvostamiseen liittyy väkevästi myös päätöksenteko ja kaikenlainen vaikuttaminen yleensä. Yhdessä olemme enemmän ja saamme asioita aikaiseksi, mutta ne keinot millä yhdessätekemistä saadaan tapahtumaan, ne on pahasti hukassa populismin ja vastakkainasettelun hullussa maailmassa.

Puhtaus on puoli ruokaa – ajatuksia suomalaisesta ruuasta

Millaista ruokaa sinä haluaisit syödä tulevaisuudessa?

Puhdasta? Luotettavaa? Hyvää? Monipuolista? Eksoottista?

Jo aiemmin olen lukenut suomalaisen maatalouden ahdingosta, traktorimarssin ansiosta aloin tehdä suunnitelmaa, millainen kuluttaja minä haluan olla. Minä haluan, että Suomessa viljellään maata ja kasvatetaan karjaakin. Näillä on ihan luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen vuoksi tärkeä rooli. Toisekseen, Suomessa kuitenkin tiedetään aika tarkkaan mitä sinne pellolle on viety, minä ainakin luotan siihen. Puhtaus on yksi Suomen luonnon ylpeyden aiheista, miksei sitä voisi laajentaa koskemaan myös ruokaa mitä tässä puhtaassa maassa tuotetaan.

Pohjois-Amerikassa asuessa ostin kaikki lihatuotteet luomulihakaupasta, koska pelkäsin heidän norminsa perustuotantoeläimen kohdalla olevan liikaa lääkitty, liikaa ravittu, liikaa kaikkea. Vaikka pelon vastakohta on uteliaisuus niin ravintoasioissa en lähtisi ihan kauhean rohkean utealiaasti kokeilemaan.  Koto-Suomessa ostan punaista lihaa kaupasta harvemmin, meillä liha tulee metsästä vapaana juosseista eläimistä. Ja meillä myös lapset tietää mistä se liha tulee.

Tässä vaiheessa vuotta unelma omasta kasvimaasta nostaa päätään, olisihan se hienoa olla oman elämänsä “herra” jos ravinnosta esimerkiksi puolet tulisi jotenkin oman tekemisen kautta: kasvimaalla kasvattamalla, metsästä metsästämällä, sienestämällä ja marjastamalla. Vai onkohan tämä omavaraisuudesta haaveilu merkki siitä, että olen tulossa vanhaksi.

Siis iso “ei” kituuttamiselle, halventamiselle ja dissaamiselle.

Suurensuuri “kyllä” kotimaiselle, laadukkaalle, puhtaalle ruualle – suomalaiselle osaamiselle sekä ruoka-alan innovaatioille – ja suomalaisille ihmisille, jotka tekevät suomalaisen ruoan kanssa töitä ylpeänä ja innostuneena.

 

 

Se ensimmäinen

Tästä se lähtee. Omien ajatusten julkinen ilmaisukanava on auki. Sivut on nyt lähinnä vaiheessa mutta vähitellen, askel kerrallaan. Niinhän minä työssäkin ajattelen: ei se kissakaan sitä valasta yhtenä suupalana.

Kirjailen tänne ajatuksiani laajasti elämästä, työstä, perheestä, harrastamisesta, luonnosta, joskus hyvästä ruuastakin. Olen äiti, korkeakoulutettu, laulaja, vaikuttaja, koiranomistaja, harrastusohjaaja, luontoihminen, toiminnannainen, yksinhuoltaja… Nautin elämästäni juuri sellaisena kuin se on. Ja uskon siihen, että pystyn itse vaikuttamaan tulevaisuuteeni, ja lasteni tulevaisuuteen. Espoolainen olen ollut vuodesta 1985.

Tänään illalla laitoin lapsille ruokaa, tai lämmitin, äitini tekemää burgundinpataa ja jälkiruuaksi tyttäreni teki smoothien. Padan liha oli metsässä vapaana juossutta riistaa, hirveä, minulle tutuista maisemista, ja samoista maisemista oli padan sienetkin. Smoothiessa taas maistui metsämansikka, jota olemme saaneet äitini kanssa poimittua mökkimme läheiseltä hakkuuaukolta ihan pakastettavaksi muutamana kesänä. Puhdasta ruokaa Suomesta!

Tästä inspiroituneena täytyy pian jo aloittaa kasvimaan suunnittelu. Kyllä se jonkinasteinen omavaraisuus olisi hieno juttu, erityisesti juuresten ja vihannesten puolella on vielä paljon hyödyntämättömiä mahdollisuuksia. Ja kesä, pian kesä on täällä.